Onnenkantamoista

Mä olen menettänyt sen hillittömän tehokkuuden, minkä ehdin jo saavuttaa vähän... Että tekee paljon pieniä asioita eikä kärsi aloittamisenvaikeudesta. Mutta toisaalta viikon märehtimisen jälkeen, kun en oo joka päivä päässy ees ulkoileen, huomaan kuitenki vaihtaneeni kukkiin mullat. Että on tää äitiys kuiteski aika jänskä.

Mun on nykyään helppo päästää ihmisiä lähelle. Ja niitä ihmisiä myös tulee lähelle, läheltä ja kaukaa. Viimeiset pari vuotta on olleet hyvien ihmisten ympäröimiä. Niitä ihmisiä tulee koko ajan lisää, mutta vanhat ei katoa. Onneksi osaan elää ajoittain jo ihan hyvin semmosta kiitollista elämää, muuten pakahtuminen ihanuuksiin kuristais hetkittäin ja pahasti. Hymy.

Nautin tosi paljon, kun jännitin Pietin isän uuden naisen tapaamista. Mulla oli samaan aikaan semmonen ihastunut olo, ja jännitys yhdistettynä siihen oloon tuntui samalta kuin jos mulla olis ollut treffit. Sitä voi repiä nautintonsa melko friikeistä asioista joskus. Olen kauhean ok, ja elämä sujuu, mutta nyt on takkuinen olo. Semmoinen, jonka syövereissä ei ole tilaa luovuudelle, eli semmoinen, joka johtaa yhdellä askeleella ahdistukseen.

Kasvan niin kovasti että se sattuu. Vaikeita tilanteita syöksee ylle koko ajan ja ne on kestettävä jatkuvassa huonon nukkumisen tilassa. Tasoitusta antaa moni asia, mutta ite mä tämän teen. Tietäisitte vaan!

Ja tuosta pienestä on kasvanut hujoppi.

No en oo okei yksinäisyyden kans, en nyt just jaksa

On hirmu vaikea joskus tietää, onko olo kurja ja alavireinen siksi, että oikeasti käsittelee jotakin asiaa, vai tarkoittaako mutristelujen alkaminen ihan vaan sitä, että tarttis mennä nukkumaan. Oon tässä nyt kuitenkin käsitellyt jollain lailla niin hienoon vaiheeseen sen, että olen nyt yksin ja sen, etten ole lapsen isän kanssa (siinä on kaksi eri asiaa), että tyhjyys meinaa tulla eteen. Tai ei tyhjyys - elämä on täyttä ja hyvää ja harmonista, mutta jokin kolkkous siitä, että on niin hirmu okei kaikkien asioiden suhteen. Eikä se ole edes sitä, että aina tarttis löytää jotain vaikeuksia, vaan... Ehkä siellä olis nyt alla vielä jotain käsiteltävää, kun nää isot asiat on raivattu tieltä?

Tai sit kyse on siitä, mitä on edessä. Haluan varautua siihen, ja edessä on paljon, väkisinkin pistää mietteliääksi. Olen muuten jo pitkään harjoitellut haluta-verbin käyttöä. Lähes aina "pitää"-verbin voi korvata sillä. Nytkin ehdin jo kirjoittaa "Pitäisi varautua..." mutta ei, ei, oikeesti se, mitä tarkoitan ja mitä HALUAN tarkoittaa (siinä ei oikeestaan oo kahta eri asiaa, ei pitäis olla, ja tuossa yhteydessä muuten toimii myös tuo "pitäis"), on että oikeasti tahdon valmistautua. Ja se mietityttää aina hippasen semmonen.

Sillon, kun Pietsu on kovin tyytymätön ja tunnen itseni huonoksi äidiksi, niin sanon sekä sille että ittelleni "Hei ei se mitään. Mulla on kuitenki nää tissit."

Tässä laumassa olikin vielä yksi, joka ei ole ollut kipeänä tälle erää. Mun ydinosaamiseni on hoitaa pikkukatastrofitilanteet täysin rauhallisena: lapsi huutaa, koira oksentaa. Nyt Nahni vetää luihuna ympäriinsä etsien asentoa. Voi koira pientä.

Mä olen sairastanu elämäni kovimman kuumeen, hikoillut sen pois, todennut lapsen sairastuneen, käynyt sen kanssa päivystyksessä kun se meni niin lerpuksi, kantanut sitä koko ajan sylissä tai kantoliinassa, mitannut kuumetta, miettinyt milloin on särkylääkkeen aika ja milloin lohdutus ja läheisyys vielä riittävät kipua lieventämään, kitannut teetä, yrittänyt syödä edes jotain, imettänyt kuumeesta kipeytyneistä rinnoista, ravannut kusella vauva kantoliinassa, järkännyt koiran ulkoiluja ja tän kaiken keskellä vielä yhtenä yksinhuoltajan ihanimmista hetkistä ikinä kussu jopa housuuni kun en vessaan kerenny (niin ne lihakset...)!

Kun soitan Markukselle pienen kuulumisia niin sitä ei paljoa tunnu kiinnostavan (hittoako mä sille edes soitan, kysyisi ite) ja kun sanon, että sitä ei taida hirveesti huvittaa jutella niin se sanoo "no mullla on täällä seuraa" (ihan kuin en olisi sitä huomannut heti sen äänestä kun se vastasi).

Meikä täällä yksin toipilaana sairaan pienen kanssa. Mä vaan nauran täällä elämälleni ja etenkin sille, miltä se näyttää verrattuna toisen elämään: Markuksella hyvät treffit menossa, minä oon vaan yksin toipilaana sairaan pienen kanssa ja kusen housuuniki vielä!

No niin. Sitä vois ylöspäin päästä tästä, mutta jos nytkin naurattaa niin liekö edes tarve!

Yksinhuoltajan ei tee hyvää kokeilla neljän vauvankantokäden perhe-elämää.

Lumi kuulostaa tassujen alla ihan Hervannan tammikuulta.

En tiedä miksi luin pienenä tyttökirjoja, joista en pitänyt. Piti vaan lukea jotain? Yksi, mikä minua ärsytti suuresti, oli Pollyanna. Pollyanna oli yltiöoptimistinen ja iloinen tyttö, joka aina keksi asioista valoisat puolet. Pollyannan lukeminen ärsytti ihan niin kuin barbit, kun niistä ei saanut surullisen ja kurjan näköisiä vaikka ne puki millaisiin resuihin.

Ja kuitenkin musta tuli itsestäni optimisti. Koira alkoi tänään äkkiä lenkillä ontua ja luulin sen astuneen lasinsiruun. Mun ajatukset ei ehtiny pitkää lenkkiä kiertää kun mä huomasin miettiväni "Vitsi miten hyvä ajoitus, justiin onneksi on tulossa mummilta joulurahaa niin voi maksaa lekurikulut!".

Pollyanna on varmaan jotain, joka nousisi esiin psykoterapiassa tai hypnoosissa. Haluan olla optimismi mutta Pollyanna tuntuu lähinnä lasinsirulta anturassa. Koiralla oli onneks vaan helposti pois vedettävä pieni piikki tassusessaan.

Perjantai viikko sitten: Lähdin Helsinkiin, ja sattumankaupalla siellä tapasin ViNOn hallituksen kokouksessa istuneiden ihanuuksien lisäksi ihanuuden Oulusta. Illalla testailin pari säkillistä ilmaisia vaatteita ystävän luona ja totesin useammankin ilahduttavan sen verran, että otin mukaani!

Lauantai: Koko päivä meni ViNOn liittarissa, ja siellä tietenkin oli ehkä hirmu monta ihanaa tyyppiä joista osaa näkee tosi harvoin. Illalla oli ViNOn synttärijuhlat, sielläkin oli kivaa.

Sunnuntai: Kokouksen loppumeininkien lisäksi lounastin parhauden kaa, ja illalla mulle oli järkätty yllätysjuhlat. Siis semmoiset ihan oikeat yllätysjuhlat!

Maanantai: Heräsin kehräävän kissan vierestä palatakseni Mikkeliin hehkuttamaan neuvolaan, että mä voin tosi hyvin ja että mulla on maailman ihanimmat kaverit.

Tiistai: Yks herra kävi mun luona junalla, taksilla ja bussilla raahaten mukanaan kameraa ja jalustaa, että saatto ottaa musta kuvia, vinguttaen luotolla paitsi taksin niin myös mulle kaupasta juuston.

Keskiviikko: Kaveri pelasti mut sunnuntain aidolssittomuudelta (noh, ehkä yllätysjuhlat voittaa Idolsin, just ja just) tarjoamalla kotonaan Idols-katseluaikaa ja tarjosi koirallekin mukavaa seuraa samojedi-poitsun muodossa.

Torstai: Siskon kanssa laiteltiin vauvanvaatteita kaappiin ja katseltiin, mitä otan synnytysreissulle mukaan (sisko kertoi, että mun yölliset tuntemukseni ovat mitä ilmeisimmin supistuksia). Illasta lähdin veljen luo yökylään ja vaihtelin siellä tarroja eskarilaisen ystävän kanssa.

Perjantai eli tämä päivä: Palasin aamusta kotiin ja mun luokse tuli ihana vertaistukivierailija jota uskallan kutsua uudeksi ystäväkseni ja jonka kanssa höpötettiin pitkät pätkät ja lopuksi leivottiin vuoden ekat piparkakut kera naapurintyttöjen.

Huomenna on päivänratoksi yhdet kaksivuotis-synttärit. Mun elämä on oikeesti yhtä onnenkantamoista, ja se mikä sitä kantaa, on nämä toinen toistaan ihanammat ihmiset.

Oon jotenkin yrittäny sopeutua ajatukseen, ettei musta tuu synnytykseen valmista. Tai että valmius synnyttää onkin ehkä sen kestämistä, että se lähtö synnärille tulee kuitenkin keskeneräisyyteen. Sinänsä viisasta, joo, mutta toisaalta olen sitten jättänyt lahjakkaasti valmistautumatta.

Uusia viisauksia miettien olen tajunnut, että siihen voi valmistautua. Siihen auttaa esimerkiksi se, että sisko jättää melkein niinkuin vahingossa mun pöydälle tosi hyvän kirjan aiheesta, ja parin pyöriskely-yön jälkeen siitä on luettuna jo puolet (mammajumppa-kirja on edelleen korkkaamatta, sen sisko sai kantaa kirjaston lainaustiskille kun mä en oikein pystyny orientoitumaan). Huomaan olevani valmiimpi, ja kirja auttaa pelkoihinkin.

Huomaan myös aika paljon muita asioita synnytykseen liittyen. Muu maailma alkaa kadota hetkittäin, ja niin kai pitääkin.

Ihmiset ei katoa. Niitä tuntuu putkahtelevan sieltä sun täältä hymyineen. Ne pitää seuraa, järjestää yllätysjuhlat, kysyy kuulumisia ja säilyttää mulle Idolsia digi-boksilla useamman päivän. Yksi tuli junalla Mikkeliin, otti taksin Otavaan, osti mulle juuston, otti filmillisen kuvia mun mahasta ja lähti junalla takaisin. Siinä ei paljon auta vempuilu, vaikka poseeraaminen onkin ihan kamalaa. Mitäs olen valittanut ettei kukaan ota kuvia.

Otsikoin ihan samalla tavalla merkinnän tuolla poliittisemmassa blogissani (siis siinä, joka ei ole olemassa ainoastaan mun itsekeskeisyyden ja kirjoitustarpeen, vaan myös yhteiskunnallisten asioiden takia, ja johon en nyt tässä edes linkitä siksi, että tää blogi on olemassa lähinnä mulle itselleni). Siellä se liittyi vaaleihin.

Henkilökohtaisen puolella huimaus tarkotti tänään sitä, että kävin synnytysosastolla kierroksella (kaupunki tarjos). Siellä sitte synnytyssalissa seisoskellessa, kätilön juttuja kuunnellessa, mulle alkoi tulla ihan hillittömän kuuma. Karsin vaatetuksestani hupparin, mutta kuumuus vaan yltyi ja aloin hiota ihan possuna. Siinä kätilön (joka muisti alusta alkaen joka kerralla käyttää termiä "isä tai tukihenkilö", mikä oli musta ihanan huomaavaista) kertoillessa asioita sitten alkoi päässä vähän sumeta ja piti ottaa kunnon noja-asennolla tukea seinästä. Kartoitin istumismahdollisuuksia ja mietin missä vaiheessa keskeytän kysyäkseni voinko päästä ihan pitkäkseni jonnekin kun on niin hutera olo. Tuntui, että näkökin heittää. Kun kätilö lähti käymään jossain ohjasi Helinä mut istumaan ja sanoi, että olen ihan kalpea. Siinä sitten pyyhin hikeä otsalta ja niskasta ja kaulasta... No, meni se ohi. Pääsin kätilön jutuista uudestaan kärryillekin kun sain istua.

Mutta hei - mä kävin siis eka kertaa elämässäni synnytyssalissa ja lähes pökräsin. Sinne pitäis sitte mennä vielä ihan tositoimiin eli pukata lapsi maailmaan? Hui.

En mä tarvitse kovin paljoa rahaa, mutta vähäsen ois kiva olla. Oon ihan loukussa erilaisten paperien ja faktojen ja sääntöjen kans.
Näistä pitäis saada yhtälö:

1. Tilillä on 70 euroa eikä tietoa milloin tulee lisää ja mistä.
2. Haluaisin tehdä töitä.
1+2 on siis ihan jee, mutta muuttujia on muitakin.

3. Mulla on edelleen melkoisia aamu-, aamuyö- ja satunnaisesti muidenkin vuorokaudenaikojen pahoinvointeja (kutsun tätä muuttujaksi vaikka se ei tunnukaan koskaan muuttuvan).
4. Olen kuudennella kuulla raskaana (salatako tämä työhaastattelussa?).
3+4 rimmaa yhteen, mutta ykkösen ja kakkosen kans ei enää mee jouhevasti.

5. Sairasloma pitäisi todennäköisesti hakea Oulusta, jotta sitä sais tarpeeksi eli yli omavastuuajan.
6. Matka Ouluun maksaa loput rahani.
5+6+1 = täysin rahatonnako sitte oottelen kelan päätöstä?

7. Sairaslomalla en sitten sais tehdä töitä vaikka vähän ajan päästä pahoinvointi loppuiskin.
Katso kohta yksi, nää ei ihan kohtaa.

8. Toimeentulotukihakemukset pitää laittaa alusta alkaen uudestaan vireille, koska oleilen Mikkelissä vaikka oon oululainen.
9. Olen käyttänyt jo monen kahdeksantuntisen työpäivän ajan ja voimat paperisotaan.
Niin, ei vaan jaksa, etenkin kun pitää mielessä kohdat 3 ja 4.

10. Saan huomenna ehkä töitä jos otan vastaan, mutten tiedä riittääkö niistä saadut tulot ylittämään mahdolliset tukirahat.

No joo. Ei kai sitä voi elämässä oikein optimoida näitä juttuja mitenkään vaan mennään ny miten pääsee etiäpäi. Vois tuohon lisätä myös yhden numeron alle sen faktan, että ei oo sitä rikasta miestä tai  miestä ylipäätään... Sekään ei helpota tilannetta - aina. Toisaalta eipä ole ketään muuta kuluttamassa rahojanikaan kuin minä ite. Paitsi tuo lapsi vaatii soijakaakaota aamuisin, muun se palauttaa kyllä mahasta vek.

Liikkeitä on juu ollu aiemminkin havaittavissa. Varsinkin jos keskittyy tunnustelemaan. Mutta eilen illalla, tai oikeestaan yöllä, hihittelin ja kyynelehdin yksinäni kun mahassa joku könysi ja pötkähteli ja potki kyllä semmosella voimalla, että ei semmonen energia mahassa ois nukahtaa voinu vaikka kuin oli väsy.

Jotta mä voisin ehkä päästää kanssaihmiset vähemmillä oksentelujutuilla, niin avaudun vähän tänne. Voisin näillä kokemuksilla perustaa ihan kunnollisen oksentamis-bloginkin, jossa merkintöjä olis varmasti useammin kuin tässä. Semmonen oikeesti aktiivinen blogi, jolla olis oma lukijakunta ja selkeä viitekehys ja...

Pahoinvointi loppui viikoksi. Aina kun se loppuu, eli aina kun olo oksentamisen jälkeen hellittää (nykyään ällötys laukeaa usein vasta heittämällä mahalaukku tyhjäksi), mä ajattelen ettei se palaa. Että no niin, selvittiinpäs raskauspahoinvoinnista. Ja sitten kun se palaa, mikä on tähän mennessä siis tapahtunut monesti, niin mietin pääni puhki että minkä takia mä taas oksennan. Ikään kuin siihen ei olisi ihan tarpeeksi selkeää kaikenkattavaa syytä siinä, että oottaa lasta.

"Anteeksi, voinko soittaa viiden minuutin päästä?" ... "Joo ei siis mitään, mä kävin vaan oksentamassa." Olen oksentanut sekä pikajunan, IC2-junan että Pendolinon vessaan ("Mä en oo koskaan oksentanut lähijunan vessaan" - saanko pisteen saanko?). Yksi elämän pienistä iloista on muuten se, että viettäessäni äärimmäisen harvinaista aikaa asuessani nyt oikeesti yksin voin oksentaa vessan ovi auki, koska vaan, ajattelematta ollenkaan muita ihmisiä.

Tällä pahoinvointitahdilla voisi odottaessakin kuihtua ja laihtua. Mun kroppa onneksi pitää huolen siitä, että oksentelun ulkopuolisessa maailmassa, jossa kuitenkin vietän noin kaksi kolmasosaa päivistäni, syön tarpeeksi. Ja tuossa maailmassa kykenen myös nestetankkaukseen niin hyvin, etten ole pahasti vielä päässyt kuivumaan. Laihtumisen sijaan mä olen kerännyt rasvavarastoja, koska en pahoinvoinnin takia millään jaksa käydä salilla tai uimassa tai hölkkäämässä. Ja niin, kyllähän se kroppa mielellään kerää vähäsen jemmoja imetyksen varalle.

Toinen mun lemppariaiheistani on nykyään rintojen kasvu, mutta siihen mä en nyt lähde tällä kertaa tän kummemmin syventymään. Onhan se sitä paitsi vähän last year, oksentelu sentään on jokapäiväistä.

Nyt menee viimeisillä voimilla, jostain on saatava lisää. 

Vaikeat asiat pysyy vaikeina, vaikka ois kuinka vahva. Se on tavallaan hirveän hyvin käsitettävissä, mutta suututtaa hieman. Ja toisaalta tuntuu, että vaikeisiin asioihin on mahdoton päästä käsiksi jos neljäsosa päivästä menee oksentaessa.